VIIMEINEN POSTAUS

Leena Valmu  paikassa Soutajatunturi, Pelkosenniemi, Lapin maakunta

5. heinäkuuta klo 16.24

Loma on lopuillaan ja se on tehnyt tehtävänsä. Olen viettänyt paljon aikaa itsekseni. Ajatellut. Pesin ikkunatkin. Kuuntelin samalla Jaron Lanierin kirjaa "10 syytä tuhota kaikki sometilit nyt". Haluan tässä heti alkuun korostaa, että kirja ei saanut minua tekemään päätöstäni. Järisyttävä opus onnistui kuitenkin kaatamaan bensaa sisälläni palaviin liekkeihin. Näinollen päätös ei lopulta ollut ollenkaan niin vaikea kuin olin aiemmin kuvitellut.

Tämä pitkähkö postaus olkoon täten minun viimeiseni facebookissa.

Lanier puhuu kirjassaan paljon somen suurimmasta ongelmasta eli mielen manipuloinnista ja sen vaikutuksista nykymaailmaan. Tämä kaiken juurisyy eli somen liiketoimintamalli, jossa maksetaan ihmisten käyttäytymisen muokkaamisesta, ei kuitenkaan ole pääsyyni somesta poistumiseen. Vaikka myönnänkin että viime viikkojen "oversized linen clothes" mainokset ovat onnistuneet läikyttämään kuppiani reippaasti yli äyräiden. Kyllä se sattuu, kun joku epämääräinen kuva-analyysiin keskittynyt tekoälyalgoritmi analysoi jossakin pilven reunalla minun ylipainoani ja pellavahousujani.

Mutta ne ovat enempi tuon juurisyyn johdannaiset, Lanierin kirjan kohdat kolme, kuusi ja seitsemän, joka ovat sysänneet ajatukseni raiteelle, jota pitkin nyt täältä poistun. Me kaikki muutumme somessa onnettomiksi ja empatiakyvyttömksi kusipäiksi, hän sanoo. Juuri näin minulle on käynyt.

Ystävätär tuli saunomaan luokseni yksinäisellä lomaviikolla. Hän on somessa roolilla "katselija" ja kertoi seuraavansa siellä minun erinomaisen ihanaa elämääni. Minä en tunnistanut kertomusta. Tunsin halua huutaa, että tuo en ole minä. Minähän olen se epävarma ja yksinäinen ihminen, joka kärsii suorituspaineesta ja jolla on alkoholiongelma. Some on kuorruttanut minut kusipäisyyden kultaiseen kuplaan ja epäinhimillisillä algoritmeillaan muokannut tarinaa siten, että kukin lukija näkee siitä oman versionsa. Niinpä minä rikon nyt tuon kuplan ja astun siitä ulos.

Päätös ei ole peloton. Mutta mitä minä siinä pelkään?

Minä en ollut niitä ensimmäisiä facebook-addikteja, niinkuin en ollut ensimmäisiä kännykän omistajiakaan. Mutta lopulta some vei minut. Se loi minulle valheellisen kuvan monista ystävistä. Se antoi mahdollisuuden kurkistella vanhojen työkavereiden ja kauempana elävien tuttavien elämää. Siellä oli alustoja, joilla saatoin seurata lintujen kevätmuuttoa ja nauraa kielikukkasille. Sieltä kuulin uuden kyläyhteisön järjestämistä tapahtumista. Siellä saatoin kuulua vertaisryhmiin, yhtenä tärkeimmistä kirjailijoihin. Ja mikä tärkeintä, siellä minä saatoin mainostaa kirjojani. Tai niin minä ainakin itselleni todistelin.

Pelkäänkö siis, että poistumiseni somesta vaikuttaa negatiivisesti kirjojeni markkinointiin? Ei, sitä en pelkää. Somevaikuttamiseni kirjailijana on ollut lähes vitsi. Se on sitä suurimmalle osalle kirjailijoista. Mikäli kirja on hyvä, se löytää kyllä lukijansa ilman somesuitsutustakin. Ja mikäli se on huono, miksi jonkun pitäisi sitä edes lukea.

Yksi peloistani liittyy some-termiin FOMO eli fear-of-missing-out. Hyvänen aika, mitä jos en kuulekaan kyläyhteisön yhteislauluillasta? Tai mikäli pihatalkoot menevät sivu suun? Mutta rehellisesti, haittaako se? En minä ennenkään kaikkea tiennyt. Eikä minun tarvitse tietää jatkossakaan.

Suurin peloistani on yksinäisyys. Se on sitä somesta poistumisen suhteen, mutta myös ihan arkielämässä, kun lapset ovat aikuistuneet ja mies asuu toisella puolen Suomea. Yritän vakuuttaa itselleni, että peukuttava tuttavuus ei ole oikeaa ystävyyttä. Että oikea ystävyys asuu fyysisissä tai äänellisissä kohtaamisissa. Mutta onko enää edes olemassa oikeita kohtaamisia, kun agressiivinen työelämä vie ihmisiltä päivät ja some illat. Ekselöin viime vuonna blogiini kuukauden ajan kaikki sosiaaliset tapaamiseni. Lopputulos oli surullista luettavaa ja pääsi jopa Helsingin Sanomien sivuille. Silloin päätin tarttua härkää sarvista ja tehdä asialle jotakin. Tavata ystäviä tai ainakin soitella heille. Epäonnistuin hankkeessani surkeasti. Miksi siis tällä kertaa onnistuisin yhtään sen paremmin?

Yksi somekohtaamisen erikoispiirteistä on positiivinen palaute. Lanier nimittää näitä peukutuksia ja positiivisia kommentteja dopamiinipiikeiksi. Lähes huumeeksi siis. Huomioksi, jota voi olla varsin vaikea saada muualta. Varsinkin Suomessa, joka on yhteiskuntana yksi vaikeimmista, mitä tulee positiivisen palautteen antamiseen ja täten arvostuksen kokemiseen. Tätä pelkään kovasti kaipaavani tulevaisuudessa.

Jään kaipaamaan myös monia viisaita postauksia facebook-tuttaviltani. Osan heistä tunnen onneksi ihan oikeasti ja voin siis odottaa jatkossa viisauksia myös todellisissa tapaamisissa. Osa näistä viisaista on kuitenkin vain virtuaalituttavuuksia, jotka näinollen jätän surullisena näille sivuille.

Myös tekstintuottoa tulen kaipaamaan. Minä kun olen niitä, jotka ovat syntyneet kynä kädessä. Teksti on minulle paitsi muoto kommunikoida myös tapa ajatella. Tiivis elämänrytmi on rajannut viime vuosina tuottavan kirjoitustyön minimiin. Näinollen lyhyet somepostaukset ovat olleet tervetullut henkireikä. Nyt ne jäävät. Mutta toisaalta, onko kirjoittamiselle olemassa mitöän rajoituksia. Varsinkaan jos ei ole niin väliä sillä, lukeeko tekstiäsi kukaan.

Liittyen edellä kirjattuihin pelkoihin, mietin seuraavia toimia. Alan kirjoittaa ylös tuntemuksiani. Kirjoitan vanhanaikaisia kirjeitäkin. Ja sähköposteja (mutten gmaililla). Soitan. Kutsun kylään. Menen itse. Järjestän tapaamisia. Alan lukea lehtiä. Seuraan viisauksia kolumneissa, blogeissa ja podcasteissa. Etsin tietoa tapahtumista. Ja vaikka en itse dopamiinipiikkejäni somessa saakaan, pyrin antamaan palautetta muille. Luterilaisen opin "tee muille kuten tahtoisit itsellesi tehtävän" mukaisesti ehkä tämä käytös tuo lopulta hyvää myös itselleni.

Kiitos teille kaikille näistä mielenkiintoisista vuosista ja erinomaisen hyvää jatkoa itse kullekin! Sinä päivänä, kun some muuttaa liiketoimintamalliaan ja sen aiheuttamat mädät vaikutuksen poistuvat näiltä alustoilta, saatan pohtia paluuta takaisin. Sillä negatiivisesta slaavilaisesta luonteestani huolimatta tahdon uskoa hyvän voittoon.