Osaan lentää

Valveen sanataidekoulun tekstiantologian esipuhe 2024

Mielen kuvitusta

Kun olin lapsi, mielikuvitus oli paras ystäväni. Silloin ei ollut tietokoneita, internettiä eikä älypuhelimia. Perheemme oli köyhä. Televisiokin tuli kotiimme myöhään. Mutta kirjoja meiltä löytyi, joten niistä tuli pakopaikkani reaalimaailmasta. Pikkuhiljaa tarinat alkoivat elää pääni sisällä. Leikkasin kuvia lehdistä ja mainoksista. Loin hahmoja, paikkoja ja kehittelin niiden välisiä suhteita. Aina kun kävin nukkumaan, luomani tarina jatkui päässäni. Muistan joidenkin tarinoiden eläneen mielessäni viikkoja, toisten kuukausia, yhden jopa yli vuoden.

Vasta yläkoulussa uskalsin kertoa mielikuvitusmaailmoistani oikealle ihmiselle, äidinkielen opettajalle. Hän kehotti minua kirjoittamaan niitä muistiin. Kun myöhemmin sattumalta tapasin saman opettajan, olin juuri aloittanut yliopistossa. "Kerro minulle, Leena, että olet matkalla kirjailijaksi!" Tuntui pahalta vastata, etten ollut. Kerroin tulevani biologiseksi tutkijaksi. Ensimmäinen nuortenromaanini julkaistiinkin vasta, kun olin jo neljänkymmenen. Lähetin eläkkeellä olevalle opettajalle uunituoreen kirjan. Vastauskirje nosti kyynelet silmiini.

Nyt yksitoista kirjaa julkaisseena nuortenkirjailijana vierailen kouluissa usein. Lasten lukutaidosta ollaan huolissaan ja kouluvierailuja rahoitetaan kivasti. Lukutaidon tärkeyttä perustellaan kyvyllä ymmärtää tekstiä ja tuottaa sitä. Lukemisen vähenemisellä on kuitenkin suurempi merkitys. Se on mielikuvituksen hiipuminen.

Kun kouluvierailuilla kerron nuorille huolestani, kuulen heidän sanovan, että enhän minä mielikuvitusta mihinkään tarvitse. "En aio kirjailijaksi." Vastaan, ettei mielikuvitus ole mitään kirjailijoiden yksinomaisuutta. "Te tarvitsette sitä ihan kaikkialla, tuli sinusta sitten lääkäri, kauppias tai ojankaivaja." Me kaikki toimimme tiimeissä ja asumme perheissä. Meidän tulee ymmärtää, miten toinen ihminen ajattelee. Mielikuvitus opettaa sen meille. Meille kaikille tulee elämämme varrella erilaisia elämäntilanteita, monet niistä vaikeita. Mielikuvitus auttaa meitä selviämään. Meidän tulee vuosien kuluessa ratkaista lukemattomia ongelmia. Ilman mielikuvitusta se on mahdotonta.

Toimin viime talven Pelkosenniemen kummikirjailijana. Pidin työpajoja viidennelle luokalle, joka oli täynnä poikia. Viimeisessä tapaamisessa heidän tuli kirjoittaa tarina ihmisen sisältä solun näkökulmasta. Opettaja oli empiväinen. Pojat eivät olleet kuulemma saaneet paperille koskaan kolmea sanaa enempää. Mietin hetken ja kerroin, että nyt tehdäänkin vähän toisin. "Koska minä en ole opettaja, en välitä lainkaan teidän oikeinkirjoituksestanne", sanoin. "Unohtakaa siis kaikki säännöt ja antakaa tarinanne valua vapaasti paperille." Kaksoistunnin jälkeen käsissäni oli hurja määrä tekstiä. Kun luin erään pojan seitsemänsivuista tarinaa ihmisen valkosolujen ja koronaviruksen välisestä ydinsodasta, puoliksi nauroin ja puoliksi itkin. Mitään yhtä hienoa kuin lapsen mielikuvituksen lento ei ole olemassakaan.

Ylläsjärven koululla minua lähestyi kuudesluokkalainen tyttö, joka kertoi, että hänen sisällään oli paljon tarinoita. Kysyin, kirjoittiko hän niitä ylös. Tyttö pudisti päätään. Minä sanoin siinä hänelle sen saman, mitä tahdon sanoa tällä kirjoituksellani teille kaikille:

Kirjoita! Anna mielikuvituksellesi siivet. Älä anna ulkopuolisten reunaehtojen, sääntöjen tai toisten ihmisten rajoittaa sinua. Mielesi kuva on sinun omasi. Puhalla se henkiin.

Minä jään sitten vaan odottamaan kaikkia niitä romaaneja, jotka vuosien tai vuosikymmenten kuluttua saapuvat minun luettavakseni Pelkosenniemeltä, Ylläsjärveltä tai Oulusta.

LEENA VALMU  kummikirjailija