Ihmisen pahin vihollinen on pieni

Minä olen utelias ihminen. Eräässä lehtihaastattelussa pari vuotta sitten toimittaja kysyi, mikä yhdistää kahta kovin erilaista uraani. Vastasin "uteliaisuus". Se on tehnyt minusta niin tutkijan kuin kirjoittajankin.

Työuraani on uteliaisuuden ohella ohjannut teknologia. Minusta kasvoi yhdeksänkymmentäluvulla yhden ei-niin-yleisen bioanalyyttisen tekniikan keskimääräistä parempi osaaja. Tekniikka on kuljettanut minua tutkimaan mitä erilaisempia biolääketieteellisiä ongelmia, aina ihmisen puolustusmekanismeista allergian kautta syöpään ja siitä edelleen kantasolujen kautta verisairauksiin. Viimeiset vuodet olen saanut viettää pöpöjen parissa.

Mikrobiologia on kiehtova ala. Sitä samalla sekä rakastaa että vihaa. Englantilainen, minuakin iäkkäämpi kollega sanoo mikrobiologian olevan taidetta, ei tiedettä. Ei ole harvinaista että analyyttisesti suoraviivaiseen sieluuni sattuu, kun puhutaan pöpöjen välisistä sukulaissuhteista. Joku "laji" on lähempänä toista kuin jonkun "kanta", on tarvittu väliin termi "alalaji", puhumattakaan "suvun" ja "lajin" väliin ujutetuista "ryhmistä" ja "komplekseista". Hermostumista helpottaa kuitenkin ymmärrys, että näiden önniäisten nimeäminen on alkanut aikana, jolloin Pasteur vasta harjoitteli maidon kuumentamista eikä biologisista tekniikoista ollut olemassa juuri muuta kuin suulla pipetoiminen lasiputkea pitkin.

Olen onnekas saadessani työskennellä alan huippujen parissa. Tällä viikolla sain illallistaa parinkymmenen sairaalapöpölaboratorion johtajan seurassa. Keskustelut lensivät ruokalautasten päällä eksoottisista viruksista iljettäviin sienisairauksiin. Kattavana teemana oli globaaliuden tuomat haasteet. Ihmiset matkustavat. Pienet kaverit seuraavat mukana.

Antibiooteille vastustuskykyiset bakteerit ovat ihmiskunnan ongelmista yksi suurimmista. Suomessa siitä puhutaan muuta maailmaa vähemmän. Briteissä antibioottiresistenssi on äänestetty toistuvasti ihmisten suurimmaksi peloksi. Kyseisellä saarella ongelma on toki merkittävämpi kuin meillä, mutta myös tiedejournalismi on siellä voimissaan ja kansa ymmärtää asiasta julkaistua tekstiä paremmin.

Viisaat miehet puhuvat illallispöydän ääressä medikaaliturismista. Intiassa ja eräissä Etelä-Euroopan maissa kaupataan antibiootteja vapaasti ja kansa syö pillereita aamupalaksi. Juuri näissä maissa bakteerit ovat oppineet näppäriä mekanismeja kiertääkseen antibiootin vaikutusmekanismin. Kun rikas intialainen lääkäri sitten saa itseensä antibiootille resistentin pöpön, mitä hän tekee? Lentää Amerikkaan hoidettavaksi. Seuraavan kuuden kuukauden aikana samassa amerikkalaisessa kaupungissa sairastuu toistasataa ihmistä samaan superpöpöön. Tartuntaa välittää sairaala.

Bakteeritkin ovat laumaolioita. Ne vaihtavat informaatiota ja kokoontuvat yhteen. Kasaumista puhutaan usein termillä biofilmi. Niitä esiintyy niin paperitehtaan rullien kuin hampaankin päällystyksenä. Kyseessä on ihan luonnollinen juttu ja täytyy muistaa, että pääosa pöpöistä on kuitenkin ihan hyviä ja meille jopa välttämättömiä.

Antibioottiresistenttiyteen voikin suhtautua tyylillä, että tottahan toki bakteeri puolustautuu, kun me yritetämme tappaa sitä.

Yksi isoista mikrobiologiherroista kertoo illallisella mielenkiintoisen tarinan liittyen antibiootteja vastustaviin bakteereihin ja biofilmeihin. Koska amerikoissa sairaalabakteerien leviäminen on iso kansallinen ongelma, on eri sairaaloita verrattu toisiinsa. Yllättäen antibioottiresistentit bakteerit ovat suurempi ongelma uusissa hienoissa sairaaloissa. Tämä näyttää nykytutkimuksen valossa johtuvan siitä, että vanhojen sairaaloiden ilmastointiputket ja muut vapaat pinnat ovat ajan saatossa päällystyneet hyvillä bakteereilla, eikä paha pääse niissä valloilleen. Tilanne muistuttaa absurdisti meidän omaa viemäristöämme suolistoa, jossa hyvien pöpöjen tasapaino suojaa meitä pahoilta.

Nykymaailman menoon kriittisesti suhtautuvan mieheni mielestä kilpailutilanne ihmisen ja pahan bakteerin välillä on juuri kuten sen kuuluukin olla. Jokaisella eläinlajilla kun tulee olla ekosysteemissä vihollinen. Ihmisellä se sattuu olemaan hirmuisen pieni.