Isältä tyttärelle

Leena Valmu

Ominaisuus, jota isä tuntui inhoavan Aurassa eniten, oli laiskuus.

"Minä olin ollut töissä jo kahtena kesänä ennen kuin olin viisitoista", isä oli sanonut viimeksi eilen, kun he söivät iltapalaa.

Isä ei pitänyt hänessä myöskään saamattomuudesta, järjestelmättömyydestä, sotkuisuudesta ja hajamielisyydestä. Eikä ennen kaikkea munattomuudesta. Mitä sitten mahtoi tarkoittaakaan. Kaiken tämän Aura oli kuullut elämänsä aikana satoja kertoja. Mutta laiskuudessa tuntui yhdistyvän kaikki edellinen ikään kuin yhdeksi paketiksi.

"Mikset sinä ole ulkona kavereiden kanssa? Kun minä olin lapsi, me olimme aina ulkona."

"Mikset sinä lukenut tuohon kokeeseen enempää? En muista olisinko minä ikinä saanut matematiikankokeesta yhdeksikköä huonompaa arvosanaa."

"Miksei sinulla voi olla jotakin tuollaista kivaa harrastusta? Pelaisit vaikka jalkapalloa. Nykyään tytöille on vaikka kuinka paljon erittäin kilpailukykyisiä joukkueita. Kun minä olisin sinun ikäisesi, pelasin sekä jalkapalloa että jääkiekkoa."

Aura ei koskaan vaivautunut vastaamaan. Hän tyytyi odottamaan seuraavaa lausetta kaikessa hiljaisuudessa. Aina se sieltä tuli. Välillä nopeammin. Välillä viiveen jälkeen.

"Mikset voi olla enemmän sisaresi kaltainen?"

Aura ei vastannut siihenkään. Mitä siihen olisi edes voinut sanoa?

Koska minä en ole Anna Isabella Aven, jokaisen isän unelmatytär. Olen sen sijaan Aura Inkeri Aven. Tytär, jollaista kukaan isä tuntunut haluavan. Laiska, epäonnistunut hylkiö. Neljätoista vuotta. Ensi viikonloppuna viisitoista.

"Mitä sinä haluaisit syntymäpäivälahjaksi?" oli Minna kysynyt edellisellä viikolla WhatsAppissa. Täti ei yleensä ostanut hänelle syntymäpäivälahjoja, mutta nyt ilmeisesti koki olevansa siihen velvollinen. Tämä oli määrätty hoitamaan häntä, kun isä olisi taas työreissussa.

"En mä tarvii hoitajaa", Aura oli sanonut isälle. "Mä olen just viistoista!"

"No en todellakaan jätä sinua koko viikonlopuksi yksin", oli isä kivahtanut. "Syntymäpäiväsikin vielä."

Aura oli kohauttanut olkapäitään. Ei hänellä ollut mitään tätiään vastaan. Minna oli ihan jees. Pikkasen outo toki, mutta ei kai siinä ollut mitään erikoista. Ihmisiä oli kaikenlaisia.

Isä oli katsonut Auran epäileväistä ilmettä pitkään.

"Kyllä sinä sen kanssa pärjäät", oli isä sanonut ja naurahtanut perään. "Äitisi sisko kuitenkin."

Aura ei muistanut äitiään. Kuvia hän oli nähnyt, mutta vaikka hän kuinka koetti, ei mitään muistikuvaa syntynyt.

"Ihminen ei voi oikeastaan aktiivisesti muistaa aikaa ennen kolmevuotispäiväänsä", oli Minna sanonut isälle eräänä talvi-iltana, kun oli majoittunut heillä Helsingin reissullaan. "Tuskin Aura muistaa Tiinasta mitään."

Äiti oli kuollut auto-onnettomuudessa, kun Aura oli ollut kaksi. Äiti oli ollut palaamassa kotiin sisarensa luota Loimaalta. Oli ollut pimeä syysilta ja hänen autonsa oli ajautunut vastaantulevien kaistalle. Rekan kuljettajalle ei käynyt kolarissa kuinkaan. Kaiken tämän Aura oli kuullut lyhyen elämänsä aikana lukemattomia kertoja. Itse hän ei siitä muistanut mitään. Anna sen sijaan muisti. Sisar oli ollut tuolloin kymmenenvuotias.

"Sä olisit tykännyt äidistä", oli Anna sanonut edellisellä joululomallaan, jolloin oli pistäytynyt lyhyesti Suomessa ja yhtenä iltana myös kotona. "Susta on tullut kovasti äidin kaltanen."

Mitä ihmettä sekin sitten tarkoitti? Ainakaan kuvien perusteella hän ei juurikaan näyttänyt äidiltään. Tämä oli kaikissa valokuvissa tyylikäs ja iloinen nuori nainen. Jollei nyt suorastaan kaunis, niin ei kovin kaukana siitä kuitenkaan. Samaa ei todellakaan voinut sanoa hänestä.

Aura katsoi peiliin. Pitkä tukka oli lättänä ja ohut kuin hiiren häntä. Siniharmaat silmät olivat liian pienet, eikä hän osannut meikata niitä. Kuka ihme häntä olisi siinä opettanut? Äitiä ei ollut ja isosisko asui valtameren toisella puolen.

Suukin oli vain masentava viiru. Olisiko se muuttunut, jos hän olisi hymyillyt. Mutta hymyyn ei ollut mitään syytä. Miten edes olisi voinut olla? Eihän laiskalla ja saamattomalla teinillä saanut olla mitään syytä hymyillä.

Ainoa kohta naamassa, josta hän edes alkeellisesti piti, olivat poskipäät. Pisamat toivat hänen mieleensä Peppi Pitkätossun. Alle kymmenvuotiaana Aura oli usein kuvitellut olevansa Peppi Pitkätossu. Tälläkään ei ollut äitiä. Isä oli kaukana asuva neekerikuningas. Peppi asui yksin isoa taloa seuranaan vain apina ja hevonen.

Kun isä joutui työnsä vuoksi matkustamaan paljon, oli iso talo tuntunut tyhjältä. Kaikenlaisia hoitajia oli palkattu. Yhteenkään heistä Aura ei ollut kiintynyt. Minna-täti oli siitä parhaimmasta päästä. Vaikka hippi olikin, kuten isä jaksoi toistuvasti muistuttaa.

Eläintä Aura oli isältä toivonut, pyytänyt ja anellut. Ei sen olisi tarvinnut olla apina. Tai edes hevonen. Ihan koira olisi riittänyt. Mutta toiveet eivät johtaneet tulokseen.

"Ja kuka sen muka hoitaisi?" oli isä joka kerta kysynyt. "Sitä pitää ulkoiluttaa säännöllisesti. Sinäkö muka jaksaisit?"

Aura ei viitsinyt enää vastata. Mitä ihmettä hänen vakuuttelunsa merkitsisi. Tulosta ei ollut tullut tähänkään mennessä. Laiska mikä laiska. Minkäs sille voi.

Aura hätkähti puhelimen pirinää. Kännykän näyttö kertoi soittajan olevan hänen tätinsä.

"Moi", Minna aloitti. "Koetin isällesi soittaa. Onko se kotona?"

"Ei", Aura vastasi. "Töissä."

"Tähän aikaan?"

Aura kääntyi katsomaan kelloradiotaan. Se näytti puoli yhdeksää. Eihän se ollut edes vielä paljon.

"Kai se kohta tulee", hän sanoi, muttei ollut itsekään varma, valehteliko.

"Meinaako se tappaa itsensä työllä?" täti kysyi. Ilmeisesti kysymykseen ei ollut tarkoituskaan vastata.

"Oliko sulla jotain tärkeetä?" Aura kysyi sen sijaan

"Siitä viikonlopusta vaan olisin kysellyt", Minna vastasi. "Ajattelin tulla bussilla ja mietin, voisikohan Henkka hakea mut linja-autoasemalta. Tiedätkö, koska se lähtee sinne reissuun?"

Auralla ei ollut asiasta hajuakaan. Hän oli luopunut jo ajat sitten tavoitteestaan ymmärtää isän aikatauluja. Isä merkkasi kyllä jääkaapin ovessa olevaan kuukausikalenteriin päivät, jotka oli poissa. Tässä kuussa matkapäiviä oli viisitoista. Tarkempaa aikataulua tai matkojen kohdetta kalenteri ei kertonut.

"Etkö sä voi ottaa bussia keskustasta?" Aura kysyi.

"Mulla on aika painava laukku", Minna sanoi. "Mutta kaipa se onnistuu. Mikä bussi se teille tulikaan?"

"Kuuskutonen."

"Okei. Nähdään perjantai-iltana. Mä olen siellä varmaan joskus illansuussa."

Minnan tapauksessa illansuu osoittautui olevan vartin yli seitsemän. Se oli huomattavasti aikaisemmin kuin isän illansuu koskaan.

Aura seurasi sivust, kun Minna purki tavaroita laukustaan. Ei ihme, että se oli painava.

"Eikö isän ostama ruoka kelpaa?" Auraa melkein hymyilytti.

"Hah", täti kuittasi. "Teidän perheen amerikkalainen eineskulttuuri tappaisi mut alle viikossa. Laitan sulle tänään linssikeittoa. Luomua."

Ei se huonoa ollut. Aura piti valkosipulista ja sitä oli keitossa paljon.

"Maistuuko?" Minna kysyi.

Aura nyökkäsi ja katsoi tätiään pitkään. Jälleen kerran tämä näytti olevan heidän Paloheinäläisessä businesskodissaan niin kaukana omalta alueeltaan kuin mahdollista. Paremmin hän olisi sopinut kirpputorilta hankittuine kerrospukeutumisineen Hair musikaaliin.

"Miltä tuntuu täyttää viisitoista?"

"Eipä juuri miltään", Aura vastasi. Miltä sen olisi pitänyt tuntua?

"Olisiko ollut kivempi että isä olisi ollut kotona? Tai Anna?"

Aura kohautti olkapäitään. Syntymäpäivä ei ollut koskaan heidän pienessä perheessään ollut iso tapahtuma. Se, että isä olisi jäänyt pois työmatkalta hänen syntymäpäivänsä takia, olisi ollut pieni ihme. Annan läsnäolo olisikin sitten ollut megaluokan mahdottomuus. Aura ei nähnyt siskoaan kuin korkeintaan kaksi kertaa vuodessa.

"Voinko avata television?" täti kysyi ja rojahti isän lempinojatuolin syvyyksiin viinilasi kädessään.

Aura nyökkäsi. Oli iltauutisten aika. Hän mietti hetken vetäytyisikö omaan huoneeseensa, mutta päätti kuitenkin jäädä olohuoneeseen. Seuraa oli mukava olla. Sitä ei ollut tässä talossa usein.

Ensimmäinen uutinen kertoi Suomen uudesta pääministeristä. Minna tuhahti isoon ääneen.

"Toi on sitten kanssa pelle. Juoksee maratonia, ui ja pyöräilee kuin häkkyrä. Eikä pysähdy koskaan. Sairasta meininkiä, jos multa kysytään."

Kukaan tuskin kysyi. Täti jatkoi siitä huolimatta.

"Siinä on paljon samaa kuin isässäsi."

Aura katsoi pääministerin isoa hymyä tv-ruudulla. Yhtäläisyyttä hänen isäänsä oli vaikea nähdä. Vaikka oli isäkin muutaman maratonin juossut.

"Ne sopisi molemmat paristomainokseen. Virta ei lopu koskaan", Minna naurahti omalle lausahdukselleen.

"Eikä ole siskosikaan kovin kauaksi tuosta puusta pudonnut."

Aura hätkähti. Hän ei ollut ehkä koskaan elämässään kuullut sanottavan mitään negatiivista Annasta.

Isosisko oli käynyt Helsingin parasta koulua. Toisin kuin Aura, joka jatkoi täysin tavallisessa lähikoulussa.

"Etkö sinäkin voisi pyrkiä Sykkiin?" oli isä kysynyt.

"En", oli Aura tyytynyt kuittaamaan.

Isosisko oli kirjoittanut ylioppilaaksi viidellä laudaturilla ja kahdella eximialla. Isä oli ollut haljeta ylpeydestä lakkiaisissa. Aura oli tyytynyt auttamaan cateringia tarjoiluissa. Hän oli tuolloin vasta kymmenvuotias.

Isosiskon loistavaa koulumenestystä eivät häirinneet lainkaan kaksi aktiivista harrastusta. Mikäli isän ylistystä oli uskominen, Anna oli lähes konserttipianistin tasoinen soittaja. Ja miksi ei uskoisi? Myös taitoluistelijana Annalla oli lupaava ura edessään. Hänet valittiin kilpajoukkueeseen nuorimpana helsinkiläisenä tyttönä. Alle kouluikäisenä Aura näki siskoaan hämmästyttävän harvoin. Tämä oli joko koulussa, jäähallilla tai kavereittensa luona. Niitä Annalla oli vaikka muille jakaa.

"Te ette taida olla olleet Annan kanssa koskaan mitenkään erityisen läheisiä?" Minna kysyi ja kaatoi itselleen lisää viiniä. Luomua, kuten hän muisti korostaa.

"Eipä juuri", Aura vastasi.

"No, kahdeksan vuoden ikäero voi olla hankala."

Aura nyökkäsi. Muutakin hankaluutta saattoi toki olla. Kuten hänen mahdottomalta tuntuva huonommuutensa ihan kaikessa.

"Sinun aurasi ei ole aina ollut mitenkään optimaalisessa asennossa", täti jatkoi. "Vaikka nimesi yrittää sitä varmistaakin."

Aura kääntyi katsomaan äitinsä siskoa. Hän ei tiennyt mitään nimensä alkuperästä.

"Antoiko äiti minulle nimeni?" Aura kysyi.

Minna nyökkäsi.

"Tiina halusi varmistaa, että Henkan ylisuorittaminen ei veisi ihan koko perhettä ojaan."

Aura pysyi hiljaa ja katsoi, kuinka täti tuijotti viiniä lasissaan.

"Harmi vaan, että hän ei elänyt tarpeeksi kauaa voidakseen kasvattaa sinut oman mallinsa mukaisesti."

"Mikä se malli oli?" Aura kysyi.

"Ehkä sinun pitäisi kysyä sitä isältäsi", Minna vastasi. "Kuten myös sitä, oliko kolari itse asiassa onnettomuus ollenkaan."

Aura tunsi vilunväristyksen läpäisevän koko ruumiinsa. Mistä ihmeestä täti oikein puhui? Ei kai äiti ollut voinut törmätä rekkaan tarkoituksella? Miksi ihmeessä tämä niin olisi tehnyt? Miten äiti olisi voinut olla niin onneton? Kotona oli menestyvä mies ja lähes ihmelapsen mitat täyttävä kymmenvuotias.

"Mutta nyt mennään nukkumaan", Minna nousi tuolista ja Aura huomasi tätinsä juoneen selvästi liikaa viiniä. Täti ei katsonut häntä silmiin. Ehkäpä tätä kadutti, että oli puhunut ohi suunsa. Aura päätti olla sanomatta mitään.

Kun hän sulki silmät omassa sängyssään, kolaroiva rekka oli viimeinen asia, jonka hän näki ennen nukahtamista.

"Hyvää syntymäpäivää, Aura!"

Hän avasi silmänsä ja näki ensimmäisenä tätinsä kantaman aamupalatarjottimen. Minna asetti sen Auran yöpöydälle. Ruisleipä oli takuuvarmasti luomua. Auraa hymyilytti.

"Syntymäpäivälahja on vähän myöhässä", täti sanoi. "Pahoittelen."

"Ei haittaa", Aura vastasi ja tarkoitti, mitä sanoi. Hän oli ymmärtänyt isänsä puheista, että Minnan taloudellinen tilanne ei ollut mitenkään erityisen hyvä. Tädillä oli pieni yhden naisen yritys Loimaalla.

"Mitä Minnan yritys muuten tekee?" oli Aura kysynyt joskus isältä.

"Jotain täydellistä huuhaata", oli isä vastannut naurahtaen. "En edes yritä ymmärtää. Enkä suosittele sinuakaan yrittämään."

Todennäköisesti tädillä ei ollut rahaa ostaa hänelle lahjaa. Mutta se ei haitannut pätkän vertaa. Hänellä oli kaikkea roinaa jo ihan tarpeeksi. Liikaakin.

Yksi roina päätti juuri piristä hänen taskussaan. Isän joululahjaksi ostama uusi älypuhelin. Ihan kuin vanha puhelin ei olisi aivan hyvin vielä kelvannut.

Puhelu näytti tulevan numerosta, jota vekotin ei tunnistanut. Pitkä numerosarja vihjasi puhelun tulevan ulkomailta. Miksei sisko soittanut omasta puhelimestaan? Vai oliko se taas hankkinut uuden numeron?

"Aura Aven", hän tyytyi vastaamaan.

Puhelimessa ei ollut hänen isosiskonsa. Siellä oli joku mies. Tämä puhui kieltä, jota Aura ei kyennyt tunnistamaan. Jotain tuttua siinä silti oli.

"Mitä?" täti viesti naamallaan kulmakarvat koholla.

Aura antoi puhelimen tädilleen. Tämä kuunteli miehen ääntä pitkään ihan hiljaa. Nousi sitten ja lähti huoneesta. Mistä ihmeestä oikein oli kysymys?

"Kan du repetera?" olivat tädin viimeiset sanat, jotka Aura kuuli tämän poistuessa hänen makuuhuoneestaan. Oliko se ruotsia?

Aura joi kulauksen tuoremehua tarjottimelta ja maistoi leipää, jonka päällä oli vain salaattia ja tomaattia. Se ei maistunut miltään.

Kun Minna astui takaisin huoneeseen pidellen puhelinta kädessään, Aura tiesi heti, että kaikki ei ollut hyvin. Täti oli naamaltaan lähes valkoinen.

"Mitä?" Aura sai kysyttyä.

"Isäsi on saanut sydänkohtauksen."

Aura tunsi kuinka hänen sydämensä jätti yhden lyönnin väliin.

"Missä?"

"Tukholmassa", Minna sanoi ja istui Auran vierelle.

"Kun nouset ylös, ruvetaan järjestämään sinulle lentoa Ruotsiin, että pääset isääsi katsomaan. Häntä leikataan parhaillaan ja siitä sitten siirretään teholle."

Aura nousi istumaan ja alkoi pukea päälleen. Hän tunnisti ruumiinsa, mutta ihan kuin tunteet olisivat kokonaan hänestä kadonneet.

"Joo, tehdään niin", hän pelkästään sanoi.

Aura avasi Karoliinisen sairaalan teho-osaston lasioven tasan neljä tuntia sen jälkeen, kun mystinen puhelu oli aamulla saapunut. Hän tunsi kävelevänsä kuin robotti.

"Pärjäätkö nyt?" Minna oli kysynyt Helsinki-Vantaan lentokentällä.

Aura oli pelkästään nyökännyt.

"Olisiko minun kuitenkin pitänyt lähteä mukaan?"

"Ei tietenkään", Aura oli vastannut, mutta ei ollut täysin varma, että puhui totta.

Äidin siskolla oli useita periaatteita. Aura oli tietoinen niistä monista. Yksi näistä oli päätös olla koskaan lentämättä lentokoneella. Miksi ihmeessä tämän nyt olisi pitänyt muuttaa päätöstään?

"Minä voin tulla laivalla perästä, jos haluat", oli täti vielä sanonut.

"En usko, että se on tarpeen", Aura oli vastannut.

Hän tiesi, että vaimonsa sisko ei ollut isälle ehkä se tärkein ihminen, jonka tuli olla tämän vierellä, kun tämä heräisi teho-osastolla. Mikäli heräisi. Aura tunsi kylmät väreet ihollaan.

"Onhan Annalle varmasti ilmoitettu?" Aura kysyi vielä tädiltään.

"Niin sairaalasta sanottiin", Minna vastasi. "Teidät on molemmat ilmoitettu lähiomaisina isäsi tiedoissa."

Aura nyökkäsi. Bostonista ei varmaankaan lentäisi Tukholmaan kuin kuutisen tuntia. Hän katsoi kelloa sairaalan odotustilan seinällä ja yritti laskea, moneltako siskon voisi olettaa saapuvan. Tuskin ihan vielä.

Mitä ihmettä hän osaisi tehdä ennen kuin sisko saapuisi hänen avukseen?

Aura katseli ympärilleen. Teho-osasto näytti kiireiseltä. Sairaanhoitajilta näyttäviä hahmoja vilahteli sinne tänne. Lääkäritakkiset miehet kävelivät rauhallisemmin. Yksi käveli suoraan häntä kohti.

"Är du Henri Avens dotter?" harmaatukkainen mies kysyi ystävällisellä äänellä.

Aura nyökkäsi. Hän kykeni arvaamaan, mitä kysymys tarkoitti. Ruotsi oli kouluaineista hänen ehdoton inhokkinsa. Hän oli jo pari vuotta miettinyt, mihin ihmeeseen hän sitä tarvitsisi.

"Pratar du svenska?" mies jatkoi.

Aura pudisti päätään.

"How about english?"

Aura mietti hetken. Englanti sujui paremmin, mutta kykenisikö hän kuitenkaan keskustelemaan sillä isänsä sairauteen liittyvistä seikoista. Ei tainnut paljon auttaa, että hän oli katsonut Greyn anatomian kaikki tuotantokaudet muutamaan kertaan DVD:ltä.

"There is one nurse here, who speaks Finnish. Please, wait here and I will fetch her", lääkäri sanoi hymyillen ja katosi odotustilan nurkan taakse.

Suomenkielinen hoitaja olisi tosiaan hyvä.

Aura katsoi kelloa uudelleen. Hän tarkisti puhelimensa. Isosisko ei ollut soittanut.

Olisivatko he kohta orpoja? Anna ja hän. Mitä sitten tapahtuisi. Tuskin mitään yhtä dramaattista kuin Anni Swanin Iris rukalle tai Charles Dickensin Oliver Twistille.

Isä ei ollut koskaan pitänyt siitä, että hän luki niin paljon. Se ei ollut oikea harrastus. Ei kuten taitoluistelu, jalkapallo tai pianonsoitto.

Anna oli jo aikuinen. Opiskeli maailman arvostetuimmassa yliopistossa biotieteitä. Tullakseen suureksi tutkijaksi. Ja rikkaaksi. Ei kai sellainen ihminen enää olisi orpo. Mutta voisiko hänen olettaa kantavan vastuuta alaikäisestä pikkusiskostaan? Aura värisi hiukan.

"Sinäkö olet Aura Aven?" kysyi syvä naisääni hänen viereltään.

Aura käänsi katseensa. Nainen näytti Maija Poppaselta.

Hän nyökkäsi pienesti. Oli ihana kuulla suomen kieltä.

"Isäsi on juuri heräilemässä", nainen sanoi ja istui nojatuolille Auran viereen.

Aura tunsi silmiensä kostuvan.

"Tarkoittaako se..."

Nainen nyökkäsi. "Joo, sitä se tarkoittaa. Isäsi selviää kyllä. Tällä kertaa."

Aura ei kysynyt mitään. Nainen jatkoi silti.

"Akuutti sydäninfakti on kurja tila. Sepelvaltimo tukkeutuu ja ainoa hoito on nopea leikkaus, pallolaajennus. Isäsi oli onnekas ja pääsi tänne ajoissa. Aina niin ei käy. Ja jollei hommaa ota tosissaan, se uusiutuu helposti."

Aura tuijotti lattiaa. "Mitä tarkoittaa homman ottaminen tosissaan?"

"Että elämänrytmiä pitäisi vähän hidastaa", hoitaja vastasi.

Aura nosti katseensa. Olisiko kyseinen edes mahdollista hänen isänsä kohdalla?

"Haluaisitko katsomaan isääsi?"

Aura nyökkäsi hitaasti.

"Älä sitten säikähdä", nainen jatkoi lempeästi. "Isäsi on kiinni letkuissa, eikä varmasti jaksa puhua kanssasi kauaa."

"En säikähdä", Aura vastasi, mutta säikähti silti.

Isä makasi sairaalavuoteella. Hänen molemmilla puolillaan piipitti erilaisia koneita. Nesteitä valui letkua pitkin isän molempien kämmenten suonista sisään. Aura tunsi hetken olevansa sisällä TV-sarjassa.

Isän silmät olivat kiinni.

"Nukkuuko se vielä?" Aura kysyi hoitajalta.

Isä avasi silmänsä ja räpytteli niitä pari kertaa tiheästi.

"Anna?" isä sanoi tuskin kuuluvalla äänellä.

"Anna ei ole täällä vielä", Aura vastasi. Hänen äänensä värisi tahtomattaan.

Isä sulki silmänsä uudelleen.

"Ehkä voisi olla parempi, että tullaan uudelleen vähän myöhemmin", hoitaja otti Auraa kädestä kiinni.

Hän kuuli naisen sanoissa sanomattoman viestin, että silloin siskosikin olisi jo paikalla. Aura ei sanonut mitään.

"Isäsi on jo paljon vahvempi huomenna. Sinä voit nukkua yön omaisille varatussa huoneessa. Luuletko pärjääväsi?"

Aura nyökkäsi.

"Siskosikin varmaan saapuu sillä välin. Tuomme hänet luoksesi heti, kun hän ilmestyy paikalle."

Kun Aura heräsi pienessä kolkossa huoneessa seuraavana aamuna, Annaa ei näkynyt.

Hän kaivoi uuden älypuhelimen taskustaan ja katsoi sitä hetken. Ulkomailta soittaminen oli kallista, mutta tällä kertaa se lieni sallittua. Isä ehkä ymmärtäisi.

Puhelin tööttäsi useita kertoja ennen kuin siihen vastattiin.

"Moi", oli nopea vastaus. Sanassa ei kuulunut minkäänlaista tunnetta. Ei yllättymistä tai iloistumista. Muttei myöskään huolestumista.

"Missä olet?" Aura kysyi.

"Missä luulet?"

"Tukholmassa ehkä..." Aura jätti sanomatta, että toivottavasti.

Pieni naurunpurskahdus puhelimen toisessa päässä kertoi, että Aura oli väärässä.

"Haloo, sisko hyvä", ääni jatkoi. "Mulla on huomenna kliinisen kemian lopputentti. Mä en todellakaan kerkiä istumaan isän sairaalasängyn vierelle toiselle puolen maailmaa!"

"Okei", Aura sanoi ja sulki puhelimen. Hän tuijotti pitkään huoneen valkoista seinää. Nousi hitaasti ylös ja katsoi puhelintaan. Salamannopeasti hän heitti kapineen päin betoniseinää. Se putosi palasina lattialle.

"Voi saatanan saatana", hän sanoi itsekseen ja tunsi kuumien kyynelten valuvan pitkin poskiaan.

"Onko kaikki hyvin?" kysyi suomenkielinen hoitaja, kun he yhdessä kävelivät kohti isän huonetta.

"Joo."

"Huomenta Henri", hoitaja sanoi isälle ja alkoi touhuta laitteistojen parissa. "Onko täällä kaikki hyvin?"

Aura näki isänsä nyökkäävän.

"Hei Aura", isä sanoi hänet huomatessaan.

Aura ei saanut sanaa suustaan. Hän odotti kysymystä. Sitä ei tullut.

"Istu vaikka tähän", isä sanoi ja osoitti sängyn laitaa.

"Että tällä lailla sitten kävi", isä jatkoi, kun Aura istui hänen sänkynsä laidalla.

Aura vain nyökkäsi.

"Onko hoitohenkilökunta jutellut sinun kanssasi?" isä kysyi.

Aura nyökkäsi uudelleen.

"Pitäisi kuulemma vähän hellittää tahtia", isä naurahti.

Aura ei sanonut mitään. Hän katsoi isää suoraan silmiin. Ymmärsikö tämä, mistä oikein oli kysymys? Aura ei ollut ollenkaan varma.

"Justiinsa kun olisi ylennys tarjolla..."

Isän naurahdus kuulosti ironiselta.

"Minna lähetti terveisiä", Aura sanoi.

"Kiitos", isä sanoi. "Menikös teillä ihan ok? Mutta hei, onneksi olkoon! Sinullahan oli eilen syntymäpäivä. Aikamoinen synttärilahja tämä sinulle..."

Aura tunsi palan kurkussaan.

"Siskosi ei taida tulla?" isä sanoi ja yritti kuulostaa välinpitämättömältä. "Sillä on kuulemma tärkeä tentti."

"Joo", Aura vastasi. "Niin se sanoi."

Isä otti hänen kätensä omaansa ja Aura tunsi kyyneleen valuvan pitkin poskea.

He olivat pitkään hiljaa.

"Aura", isä keskeytti hiljaisuuden. "Sinun elämäsi ei ole tainnut olla niitä helpoimpia..."

Aura olisi halunnut pudistaa päätään, mutta se ei liikkunut.

"Olen todella pahoillani", isä jatkoi. "Olen varmasti usein ollut sinua kohtaan kohtuuton. Syistä, jotka eivät liity sinuun mitenkään."

Aura katsoi isäänsä. "Jotka ovat?" hän sai sanottua.

Isä oli pitkään hiljaa. Eikö laiskuus ja saamattomuus olleetkaan ne seikat, jotka saivat isän vihaamaan häntä?

"Olet niin kovasti äitisi kaltainen", isä sanoi ja piti pienen tauon. "...että välillä minun on ollut hyvin vaikea elää sinun kanssasi. Kaikki, mitä teet, muistuttaa minua Tiinasta. Ja siitä, että hän jätti minut yksin..."

Aura mietti, uskaltaisiko hän kysyä asian, jonka halusi tietää.

"Oliko äitikin laiska?" hän sai lopulta sanottua.

Aura näki kuinka isän poskea pitkin valui iso kyynel.

"Elämänrytmin hitaus oli yksi äitisi missioita. Hän ei tahtonut kestää kiivastahtista nykyelämää. Mitä pidemmälle meidän yhteinen elämämme meni, sitä huonommin hän voi. Pikku hiljaa hän alkoi koteloitua omiin ajatuksiinsa. Kun sinä synnyit, hän piti sinua sylissään ja sanoi, ettei tule koskaan antamaan ulkopuolisen kilpailuhenkisyyden tuhota tätä pientä prinsessaa."

Aura puristi isänsä kättä.

Kello oli kolme minuuttia vaille kahdeksan, kun Aura sulki kotioven perässään. Koulu alkaisi vasta kymmeneltä, mutta koiranpentu oli vinkunut ulos jo parikymmentä minuuttia.

Pieni musta karvakasa hyppi iloisena päin hänen jalkojaan, kun hän koetti kiinnittää kaulapantaa.

"Hei hei, ota nyt rauhallisesti!" hän toppuutteli.

Pikku hiljaa koira suostui ottaamaan muutaman rauhallisen askeleen. Auraa hymyilytti edelleen, kun hän muisti koiran saapumista taloon.

"Minna tulee pistäytymään lauantaina", oli isä sanonut samalla viikolla, kun oli päässyt sairaalasta. Hän oli lääkkeiden vaikutuksesta vieläkin kovin väsynyt.

Aura ei ollut tavannut tätiään sitten Tukholmaan lähdön.

"Sillä on sinulle se viivästynyt syntymäpäivälahja", oli isä vielä jatkanut.

Auraa oli ihmetyttänyt. Oliko sittenkin olemassa joku lahja?

Kun Minnan lainaamasta autosta oli hypännyt pieni labradorinnoutajan pentu, Aura oli tuntenut voiman jaloistaan hupenevan. Saattoiko tämä olla totta? Aura oli kääntynyt katsomaan isäänsä. Oliko tämä tietoinen asiasta? Isä seisoi ovella ja hymyili.

"Kaverini koira sai pentuja", oli Minna selittänyt. "Olin ymmärtänyt Henkan puheista, että mielellään ottaisit yhden..."

Nyt Onni oli ollut hänen ilonaan jo kaksi viikkoa. Se nukkui hänen sänkynsä jalkopäässä. Oli syönyt kolme kenkää, yhdet aurinkolasit ja pissannut Ruotsin kirjan päälle.

"Menepä herättämään isä", Aura sanoi avatessaan kotioven aamulenkin jälkeen. "Minä laitan kahvin."

Isä oli vielä sairauslomalla. Lääkkeet väsyttivät ja hän nukkui pitkään.

"Huomenta, muru", isä sanoi pyjama päällään ja istui keittiön pöydän ääreen.

"Tässä on Hesari", Aura ojensi isälleen lehden.

"Kiitos", isä sanoi ja avasi lehden.

"Kaadanko kahvia?" Aura kysyi.

Isä nyökkäsi. Aura istui pöydän ääreen.

"Miten voit?" hän kysyi. Kysymyksestä oli muotoutunut muutaman viikon aikana rutiinikeskustelun avaus.

"Ihan hyvin", isä vastasi. "Töistä soittivat eilen illalla."

"Mitäs siellä?"

"Haluaisivat vastausta siihen ylennykseen", isä sanoi. "Ovat vitkuttaneet päätöstä tämän tilanteen takia."

Aura katsoi isäänsä silmiin. Hän ei sanonut mitään.

"Eikö sinua kiinnosta, mitä minä vastasin?" isä kysyi pilkettä silmäkulmassaan.

Onni hyppäsi isän syliin ja tämä rapsutti sitä korvan takaa.

Aura odotti hiljaa.

"Sanoin, että taitaa olla minun vuoroni tässä elämässä alkaa elää synnissä."

.