Kanava 5/2021

Vastustuskyvyn parantaminen unohtui koronan hoidossa

Nykymuotoinen lääketiede ei ymmärrä kunnolla ihmisen omaa puolustusjärjestelmää eikä osaa siksi kunnolla hyödyntää sitä. Tämä on näkynyt myös koronan torjunnassa.

Koronaviruksen aikakaudella ihmisen immuunipuolustusjärjestelmä, kansanomaisemmin vastustuskyky, on noussut valtakunnallisen huomion kohteeksi. Yhteiskunnallisessa päätöksenteossa elimistön puolustusmekanismit ovat kuitenkin jääneet lähes kokonaan huomiotta.

Virus on loinen. Se tarvitsee isännän monistuakseen eli elääkseen. Viruksesta riippuen tämä saattaa olla isännälle epämiellyttävää. Ihmisen näkökulmasta virus aiheuttaa taudin.

Mikäli kyseessä on yksi muutamasta sadasta viruksesta, jotka korona lailla hyödyntävät monistuessaan ihmisen hengitystiehyeitä, syntyy flunssan kaltainen tila. Silloin ihminen erittää räkää poistaakseen virusta elimistöstä. Kipeä kurkku synnyttää yskänpuuskia, joilla elimistö yrittää estää viruspartikkeleita sitoutumasta toisiin soluihin. Kun virus aktivoi ihmisen puolustusmekanismit, seurauksena voi olla kuume.

Joidenkin influenssavirusten tavoin Wuhanissa 2019 syntynyt koronaviruksen erityismuoto kykenee etenemään hengitystiehyissä aina keuhkoihin asti. Tällöin oireet voivat olla paljon pahempia kuin tavallisessa flunssassa.

Jotta virus kykenee aiheuttamaan ihmisessä taudin, kahden olettamuksen tulee täyttyä. Ensinnäkin virusta täytyy olla ihmisen lähietäisyydessä. Toiseksi viruksen tulee päästä ihmissolun sisään ja alkaa monistua. Jälkimmäinen edellyttää, että virus voittaa ihmisen puolustusjärjestelmän.

Koronaviruksen kukistamiseksi valitut toimenpiteet keskittyvät lähes kokonaan kohtaan yksi. Ihmiset eristetään toisistaan, jotta viruksen saaneet eivät pääsisi lähelle muita. Siltä varalta että virus pääsisi tarttumisetäisyydelle, hengitysaukot suojataan maskilla.

Sen sijaan ihmisen vastustuskykyyn ei ole koronan torjunnassa haluttu puuttua - tai kyetty puuttumaan. Puolustusjärjestelmä on ollut mukana koronatarinassa, mutta siihen on viitattu harvoin, esimerkiksi riskiryhmiä määriteltäessä. Kyseessä ovat henkilöt, jotka ovat erityisen alttiita viruksen aiheuttamalle infektiolle, koska heidän puolustusjärjestelmänsä ei jostain syystä toimi normaalisti. Riskiryhmäläisiä ovat tietysti vanhukset, joilla yksinkertaisesti ikä on vaikuttanut vastustuskyvyn heikkenemiseen. Ryhmään kuuluvat myös jotakin toista sairautta sairastavat, jolloin heidän puolustusmekanisminsa on työllistynyt kokonaan oman sairauden vastustamiseen eikä kapasiteettia enää löydy uuden viruksen invaasion estämiseen. Riskiryhmään kuuluvat myös ihmiset, joiden puolustusjärjestelmää on tuhottu toista sairautta hoidettaessa. Näin tapahtuu muun muassa elinsiirroissa ja monien syöpäsairauksien kohdalla.

Ihmisen puolustusjärjestelmää ei vieläkään täysin tunneta

Ihmisen puolustusjärjestelmä on monimutkainen systeemitason mekanismi. Siitä tiedetään paljon. Tunnetaan veren valkosolut, jotka muodostavat vasta-aineita työkaluiksi tunkeutujia vastaan. Tunnetaan myös soluvälitteinen puolustautuminen, jossa imusolut tuhoavat vieraita soluja ilman välittäjäaineita. Tiedetään, miten puolustautumisesta vastaavat solut koulutetaan kateenkorvassa tunnistamaan oma elimistö ja sitä kautta reagoimaan vieraaseen.

Mutta on myös uskomattoman paljon, mitä ei tiedetä. Tilannetta voi verrata viidentuhannen palan palapeliin, josta on rakennettu reunat, helpot punainen purjevene ja keltainen auto sekä silta niiden välillä. Mutta kuten palapelistä on vielä kokonaan rakentamatta taivas, ei ihminenkään vielä ymmärrä, miten esimerkiksi aivojen ajatukset voivat vaikuttaa elimistön puolustautumiseen.

Monimutkaisuuden ja monelta osin ymmärtämättömyyden johdosta puolustusmekanismin parantamiseen johtavat toimet on jätetty koronaviruksen virusaikakaudella hyödyntämättä. Ironista kuitenkin on, että monia puolustusjärjestelmää heikentäviä toimia on nostettu esiin. Me tiedämme hyvin, että desinfiointiaineella läträäminen heikentää systeemistä puolustuskykyä.

Suomi maksaa yhä edelleen kovaa hintaa 1960-luvun hyvinvointitoimista, joissa kehotettiin imettäviä äitejä desinfioimaan nänninsä ja keittämään tutit, jotka olivat pudonneet lattialle. Ylihygienisointi on johtanut monimutkaisen puolustuskoneistomme vinoutumiseen. On syntynyt allergioita, joita esiintyy varsin vähän epäpuhtaampien elintapojen maissa. Myös kykymme hyväksyä ympäröivää mikrobimaailmaa on haavoittunut. Tästä yhtenä esimerkkinä on suomalaisten herkkyys itiörikkaalle sisäilmalle, joka monissa maissa, muun muassa Isossa-Brittaniassa, on siedettyä arkipäivää. Onkin erikoista, että meitä kaikkia on kehotettu yhtenään desinfioimaan käsiämme koronaviruksen uhatessa, vaikka tutkimustulokset kertovat aukottomasti ylihygienisoinnin vaikuttavan negatiivisesti systeemitason vastustuskykyymme.

Ymmärrettävämpää on, että maskien käyttöä ei ole puolustusjärjestelmän näkökulmasta kyseenalaistettu. Kaikki tutkimustieto kun puuttuu. Mutta kovin erikoinen ihmisbiologian asiantuntija ei tarvitse olla, että voi pitää mahdollisena hengitysaukkojen peittämisen negatiivista vaikutusta hengitystiehyeiden limakalvoille. Täällä herkät epiteelisolut kun ovat ensi linjan puolustusrintama kaikkia ilmaa pitkin saapuvia viruksia vastaan. Nykyinen koronavirushan ei tule olemaan viimeinen hengitystieinfektiovirus, jonka luonto lähettää ylipaisuneen ihmiskunnan riesaksi.

Miksi puolustusjärjestelmän tehostamista ei ole huomioitu pandemian torjunnassa?

Miksi me emme sitten ole panneet kaikkia paukkuja puolustusjärjestelmämme tehostamiseen? Kysymys on pitkälti lääketieteen alan rakenteesta. Valtaosassa lääketieteestä toimii oireiden hoitamisessa eli jo syntyneiden vaurioiden laastaroimisessa. Paljon pienempi osuus hoidoista keskittyy sairauden oikeaan parantamiseen eli juurisyyn poistamiseen. Yksinkertaisesti siitä syystä, että vain hyvin harvan taudin syy tunnetaan ja mikäli tunnetaankin, vielä harvemmissa tapauksissa on kehitetty lääke, joka kykenee juurisyyn kumoamaan. Kaikessa tässä aikaa ja rahaa ei ole juurikaan jäänyt siihen ehkä kaikkein kallisarvoisimpaan, ihmisen oman puolustusmekanismin parantamiseen.

Kun vastustuskykyä on tutkittu, on ollut helpompi keskittyä sen virheisiin kuin toimintakyvyn tehostamiseen. Esimerkkejä puolustusjärjestelmämme epäonnistumisesta ovat muun muassa tilanteet, joissa immuniteetti kääntyy tuhoamaan omaa elimistöämme sen sijaan että estettäisiin vierasta saapumasta.

Näissä tilanteissa puhutaan autoimmuunisairauksista, joita on lukuisia, esimerkkeinä mainittakoon nivelreuma ja tyypin I diabetes. Myös suhteellisen yleiseksi tullutta keliakiaa pidetään - ainakin osittain - autoimmuunisairautena. Jopa joka viidennen suomalaisen uskotaan kantavan jonkinlaista autoimmuunisairautta. Tällaisten, hitaasti vaikuttavien sairauksen synnystä tiedetään sen verran, että ihmisen kyky erottaa vierasta ja omaa on heikentynyt. Tarkempaa mekanismia ei tunneta. Todennäköisesti niitä on monia erilaisia. Näissäkin tapauksissa, kuten allergioissa, uskotaan ongelman syntyyn vaikuttavan liian hygieeninen elämä lapsuuden aikana ja vähentynyt altistus ympäristön mikrobeille.

Täysin olematonta puolustusmekanismimme buustaus ei kuitenkaan ole. Tällä hetkellä hoidot ovat kuitenkin keskittyneet kohdennettuun vaikutukseen. Yhtenä esimerkkinä tästä ovat uudet syöpien immuunihoidot, joissa ihmisen omaa puolustusmekanismia kohdennetaan tuhoamaan juuri kyseinen syöpäsolukko.

Tarkkaan rajattuna vastustuskyvyn parantamisena voidaan pitää myös rokottamista. Palanen virusta tai bakteeria injektoidaan ihmiseen. Vieras partikkeli synnyttää ihmisen puolustusjärjestelmässä vastustusreaktion, jonka ihminen usein huomaa rokotetun käsivartensa kipuiluna tai lievinä oireina. Kun vieras on lopulta elimistön toimesta tuhotti, jäljelle jäävät valkosoluista syntyneet, tälle kyseiselle partikkelille spesifiset muistisolut, jotka ovat valmiudessa hyökkäämään vastaavaa rakennetta vastaan äärimmäisen nopeasti, mikäli sellainen joskus elimistöön saapuisi, vaikka uuden virusaaltona.

Mikrobipalasen lisäksi rokottaa voidaan myös tehottomaksi muutetulla kokonaisella bakteerilla tai viruksella. Sattumalta kuollut bakteeri se olikin, joka johti rokotusinnovaation kehittymiseen kolmisensataa vuotta sitten.

Puolustusjärjestelmän kokonaisvaltainen parantaminen on harvinaista

Lääketieteellisissä hoidoissa ei juuri pyritä parantamaan kokonaisvaltaisesti elimistön immuunipuolustusjärjestelmää, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Niin sanottuun passiiviseen immunoterapiaan luetaan verestä puhdistettujen vasta-ainevalmisteiden antaminen tiettyjen infektioiden ennaltaehkäisyssä. Tämä vielä muutamia vuosikymmeniä sitten suosittu hoitomuoto on kuitenkin nykypäivänä varsin harvinainen.

Vielä harvinaisempaa on, että lääkäri kehottaisi potilasta suojautumaan lähestyvältä virusepidemialta pitämällä huolta omasta immuunijärjestelmästään. Näin ihan jo sen vuoksi, ettei lääkärillä ole määrättävänään lääkettä, joka moisen tempun tekisi.

Lääketeollisuus on muiden teollisuuden haarojen lailla bisnestä. Muista talouden aloista sen erottaa kuitenkin säädeltävyys. Jotta lääke saa myyntiluvan, pitää usean askelman kliiniset kokeet olla suoritettu ja valmisteen turvallisuus taattu. Ensin tutkitaan laboratoriossa viljellyillä soluilla, sitten eläinkokeissa, tämän jälkeen vapaaehtoisilla terveillä, usein opiskelijoilla, ja lopuksi vielä kyseisen lääkkeen kohderyhmään kuuluvilla potilailla.

Viimeisen vaiheen mittaustulos lääkkeen tehosta on helppo ymmärtää. Potilaalla on tauti. Kysytään, miten hyvin kyseinen lääke siihen auttoi.

Ihmisen puolustusjärjestelmän systemaattisesta paranemisesta olisi vaikeaa tai jopa mahdotonta tehdä vastaavanlaista kliinistä koetta - ainakaan nykyisillä mittareilla. Siksi immuunijärjestelmää tehostavat molekyylit ovat jääneet lääketeollisuudessa kehittämättä. Kliinisiä lääkekokeita vinouttaa myös niiden tarve saada näkyviin kattava vaikutus isossa ihmisryhmässä.

Persoonalliset eroavaisuudet on sulautettava massaan, muuten ne sotkevat tulosta. Yhtä yksinkertaista tautia tutkittaessa tällainen lähtökohta saattaa toimia. Monimutkaiseen systeemitason vaikutuksen todentamiseen malli ei sovi. Tästä syystä muun muassa tiettyjen vitamiinien - tärkeimpinä C- ja D-vitamiinit - vaikutus puolustuskykyymme on jäänyt kokeissa varsin ristiriitaiseksi.

Kattavasti testattujen lääkkeiden puuttuminen ei tarkoita, etteikö ihmisen vastustuskykyyn vaikuttavia aineita olisi olemassa. Niihin suhtautuminen on kuitenkin jäänyt lääketieteen edessä kumartavan yhteiskuntamme puolelta huuhaan tasolle. Kun flunssaan sairastumaisillaan oleva mummo keittää inkivääriteetä tai hänen poikansa viipaloi valkosipulia leivän päälle, puhutaan vinosti hymyillen uskon asiasta, ei tieteestä. Tällöin tavataan unohtaa, että myös puolustusmekanismin aktivoitumisesta on olemassa paljon tietoa, joka jää kentällä väliinputoajaksi.

Yksi parhaiten tunnetuista ja eniten myydyistä puolustuskyvyn voimistajista on auringonhattu-uute. Pohjois-Amerikan intiaanit käyttivät tätä punahattunakin tunnettua Echinacea purpurea -lääkekasvia lähes kaikkiin vaivoihinsa. Tavallisen kansan pariin kyseinen "ihmelääke" saapui 1800-luvun lopulla.

Nykyisin punahattu on yksi käytetyimmistä ja arvokkaimmista yrteistä maailmassa. Tutkimustuloksia sen vaikutuksista löytyy niin solu- kuin molekyylitasolla. Elimistön puolustusmekanismiin auringonhattu-uutteen on löydetty vaikuttavan kahdella eri mekanismilla. Toinen aktivoi soluvälitteistä vieraspartikkeleiden tuhoamista. Toinen stimuloi kompleksisempaa välittäjäaineiden synteesiä. Tämän lisäksi uutteesta on tunnistettu niin antibioottisia kuin viruksiakin tuhoavia aktiivisuuksia.

Myös Suomesta löytyy puolustuskykyyn vaikuttava lääkekasvi: pakurikääpä. Sitä viedään kovaan hintaan Aasiaan ja Venäjälle. Pakurikäävät ovat saaneet suomalaisia jopa rikkomaan kallisarvoista jokamiehenoikeutta ja anastamaan arvokkaita koivujen ulkonemia naapurin metsistä. Pakurikäävän käytön historia ulottuu Venäjällä aina 1600-luvulle asti. 1900-luvulla kasviuute pääsi eläinkokeisiin tulehdusten ja syövän ehkäisyn tutkimuksissa. Suomessa Itä-Suomen yliopisto on tutkinut pakurikäävästä uutettujen molekyylien vaikutuksia laboratorio-olosuhteissa, aavistuksen ristiriitaisin tuloksin. Ihmisillä tehdyt kliiniset kokeet puuttuvat pakurikäävän kohdalla kokonaan; siksi siitä jalostetuilla valmisteilla ei saa Suomessa olla terveysväittämiä.

Mielen vaikutusta immuunijärjestelmän toiminaan on vaikea hyväksyä

Pakurikäävän ja punahatun kaltaisten tuotteiden määrittely on nykyisessä lääketieteen kentässä vaikeaa. Virallisesti punahattu ja pakurikääpä ovat "lääkekasveja", kuten vaikkapa ginseng ja mäkikuismakin. Niistä valmistetut uutteet, teet ja jauheet eivät ole lääkkeitä, mutta ne ovat kuitenkin "lääkelainalaisia tuotteita" ja niiden myyntiin tarvitaan lääkeviranomaisen, meidän tapauksessamme Fimean, lupa.

Mikäli lääkekasvien positiivista vaikutusta vastustuskykyymme on yleisesti vaikea hyväksyä, niin vielä huterammalle alueelle mennään, kun aletaan puhua mielen vaikutuksesta puolustautumisessa. Immuunipuolustuksesta puhutaan usein kauniisti, mutta tyhjyyttä helisevällä tavalla: nuku hyvin, syö terveellisesti, liiku ja vältä stressiä. Tällaisten ohjeiden sisällä piilee kuitenkin paljon totuutta. Ihmisen mieli on olennainen osa kokonaisvaltaista terveyttä, myös elimistön puolustuskykyä. Henkinen olo vaikuttaa väistämättä fyysiseen terveyteen ja päinvastoin.

Länsimaisen ihmisen alkuajoista juontaa juurensa dualismin oppi, jossa ihmisen mieli ja ruumis ovat erillisiä. Vaikka muutamat tieteen haarat, esimerkiksi neurotieteet ja biologinen psykologia, ovat uskaltaneet kyseenalaistaa tätä maagista kahtiajakoa, se elää edelleen yllättävän tiukasti klassisessa lääketieteessä. Osasyy tähän on, ettei kukaan ole vielä kyennyt selittämään molekyylitason mekanismia, jolla aivomme säätelisivät elimistömme monimutkaisia systeemitason toimintoja - kuten vastustuskykyä. Vastapainona on olemassa paljon laadukasta tutkimusta siitä, miten tehottomina pidetyt lumelääkkeet saavat ihmisiä parantumaan. Ja on myös paljon dataa siitä, että ihminen voi sairastua pelkästä surusta tai ahdistuksesta. Korona-aikana tämän tiedon olisi suonut olevan merkittävässä roolissa yhteiskuntamme toimintoja suunniteltaessa.

Mitä sitten pitäisi tapahtua, että ihmisen puolustusmekanismin parantaminen voitaisiin ottaa osaksi kokonaisvaltaista hoitoketjua ja erityisesti suojautumista mikrobeja vastaan? Mikäli tahtotilaa löytyy, Suomessa tähän voisi olla moniakin mahdollisuuksia. Maassamme on tehty noin sadan vuoden ajan varsin aktiivista kansanterveystutkimusta, eri nimisissä organisaatioissa.

1980-luvulla kaikki tämä tutkimus keskitettiin Kansanterveyslaitoksen, joka yhdistyi vuonna 2009 Stakesin kanssa Terveyden ja hyvinvoinnin laitokseksi. Yhdistyminen, kuten organisaatiomuutokset yleensä, leikkasi pois useita merkittäviä sektoreita Kansanterveyslaitoksesta. Fuusion jälkeen molempien instituutioiden nimessä on yhä sana "terveys", vaikka fokus on nykyään enemmän terveyden puutteissa eli sairauksissa kuin kansan terveydessä.

Muutos lähtee ajattelutavasta. Elimistön puolustusjärjestelmä tulee ottaa tosissaan. Sen merkitys tulee nostaa arvoon, joka sille kuuluu. On uskallettava rikkoa harmaa raja virallisen lääketieteen ja luonnonlääketieteen väliltä. Nykyisiä kansankeinoja - vaikka avantouintia - tulee tutkia tosissaan otettavan lääketieteen normien mukaisesti. Löydöksiä tulee implementoida hoitokäytäntöihin, tässä tapauksessa vaikkapa kylmähoitona.

Lääketieteellisen ja kansanterveydellisen tutkimuksen strategisia painopisteitä tulee siirtää tautien oireiden hoidosta terveyden ylläpitämiseen ja sairauksien ennaltaehkäisyyn. Lääkkeiden testausta on alettava soveltaa yhä kompleksisimpiin ja personoidumpiin vasteisiin, kuten ihmisen immunologiseen puolustautumiseen. Tulevien mikrobiepidimioiden kohdalla ihmisten oma puolustusmekanismi tulee valjastaa virusten ja bakteerien kohtaamiseen. Ruumiillisen puolustautumisen lisäksi on huomioitava myös ihmisen hyvinvoiva mieli, toisin kuin nyt on menetelty.